Elämässä läsnä

Isäni sairastui vuonna 2013 parantumattomaan muistisairauteen. Isä sai asua pitkään omassa kodissaan tuetusti. Viimeiset vuodet hän oli toisten avun varassa kaikissa arjen asioissa. Elin arkea todeksi viimeiset vuoden hänen kanssaan. Viimeisen vajaan kaksi vuotta isäni asui Hopun kallion Taimin tuvassa. 

Hoito oli erinomaista. Kertaakaan isäni ei sanonut haluavansa pois. Koskaan ei puhuttu vanhasta kodista. Uusi koti oli todella koti. Taimin tuvasta huonosti liikkuva isäni vietiin pari kertaa kuussa uimaan. Hän nautti silmin nähden näistä hetkistä ja myös odotti uintimatkoja, koska muutoin hiljainen mies kertoi omatoimisesti sekä ennen, että jälkeen uintimahdollisuuksista. 

Vain vajaa kaksi viikkoa ennen kuolemaansakin hän pääsi uimaan. Isäni kuoli 19.2.2019. Hän osasi kuolla hyvin. Saattovaihe kesti noin viikon. Ennen kuin isäni kuoli, järjestin serkkuni ja Tarja Kopalaisen kanssa isälle viimeisen ehtoollishetken. Isäni ei ollut enää täysin tajuissaan. Kuolema oli jo monella tapaa konkreettisesti liki. 

Kyseinen yhteinen ehtoollishetki virsineen, rukouksineen ehtoollisen viettoineen oli enemmän, kuin pyhä. Uskallan väittää, että kaikki neljä läsnä olevaa oli yhtä siinä kyseisenä hetkenä. Itse asiassa hetki oli koskettavampi, kuin isäni siunaamistilaisuus. Silloin hän oli jo poissa, mutta tuossa yhteisessä, pyhistä pyhimmässä hetkessä oli läsnä ihminen. Pyhä kosketti ja yhteys oli käsin kosketeltavissa. 

Toivon niin itselleni, kuin myös sinulle ennen viimeistä iltahuutoamme samanlaisen hetken. Hetken, jossa läsnäolo ja yhteys on täydellinen. Hetken, jossa pyhä on läsnä. Sen turvaisampaa ja toiveikkaampaa hetkeä en ole iäissäni kokenut.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *